Mitenköhän onnistun kasvattamaan lapset niin ettei niistä tule tällaisia onnettomia rahankäyttäjiä kuin itse olen! Jossain vaiheessa taisin kirjoittaakin että esikoinen on jotenkin luonnostaan järkevä ja säästeliäs mutta kuopuksessa näyttäis olevan ainesta samanlaiseksi huithapeliksi. Nyt sitä pohjatyötä olisi tärkeää tehdä. Onneksi heidän isänsä sentään näyttää hyvää mallia.

Mutta siis - eihän mun lapset todellisuudessa tiedä yhtään millainen tilanne meillä on. Olen yrittänyt pitää sitä ihan omana ongelmanani, mutta viime aikoina olen huomannut yhä useammin sanovani muksuille vähän kipakkaankin, varmaan stressaantuneeseen, sävyyn että nyt ei ole penniäkään (huom. markka-ajan lapsi puhuu) tehdä sitä ja tätä. Eikä ostella ylimääräisiä tavaroita ja leluja kaupasta.

Omassa lapsuudenkodissa rahaa ei ollut liikaa mutta kyllä me usein saatiin jotain pientä kaupasta. Tosin muistan kadehtineeni toisten saamia hienoja leluja ja ulkomaanmatkoja. Olen vasta myöhemmin tajunnut että meillä oli varmaan usein aika tiukkaa. Ja nyt kun ajattelen niin äidilläni on saattanut olla aikanaan vähän samaa vikaa kuin itselläni, äiti ainakin tykkäsi silloin tilailla postimyynnistä. Oma shoppailu-urani on varmaan alkanut Yves Rocherin kosmetiikkakatalogeista äidin vanavedessä. Miten ihanaa oli kun paketti käytiin hakemassa postista kotiin!

Nyt olisi mielenkiintoista kuulla teidän muidenkin mielipiteitä: onko teidän mielestä hyväksi sanoa lapselle rehellisesti että nyt on vähän tiukkaa ja rahaa ei ole paljon.. vai tuokohan se lapselle turvattomuuden tunteen? Kai kuka vaan järkyttyy jos itkua vääntäen esittää asian, mutta jos lähdetään siitä että ihan asiallisesti selittäisi. :) Teini-ikäinen varmaan jo ymmärtäisi vaikka saattaisi ahdistuakin mutta tuommoiset päiväkotilaiset ja pikkukoululaiset? En oikein tiedä... välillä tosiaan tuntuu kurjalta jo sanoa että nyt ei ole rahaa johonkin juttuun mikä ennen on tehty ihan tosta vaan.